Saturday, January 12, 2013
7.1. Kotiinpaluun haikeus
Matkapäivät ovat aina samanlaisia. Ronttaa suurta laukkua lentokentälle juuri kun olet tottunut kaupunkiin jossa olet. Toisaalta väsymys houkuttelee jo kotiin, mutta samalla on vaikea luopua paikasta jossa olisi vielä niin paljon koettavaa.
Lähdimme juuri oikeaan aikaan sillä Istanbulissa tuli räntää ja keli oli inhottavan kylmä ja melkein kotoisa. Istanbulissa tulee lunta noin neljä kertaa vuodessa. Jotenkin en ollut yllättynyt että lentomme myöhästyi, sillä koko Atatürkin kentällä on vain yksi jäänestosuihkutin ja oman maan koneet toki menevät edelle. Odotimme siis lentokoneessa istuen tuhottoman pitkän ajan, aina uudelleen kuullen että odotamme edelleen päästäksemme jäänestojonoon. Tuska! Päästäkää röökille! Turhauma! Entä jatkolento? Aaaargh!
Riikassa sitten juoksimme koneesta lentokenttäbussiin jumahtaaksemme turvatarkastukseen jossa kiukuteltiin sitten kaikesta. Kengät, vyöt, granaattiomenamehuakin oli 40g liikaa. Vajaa tunti aikaa airbalticin viimeiseen lentoon Helsinkiin. Passintarkastusjono. Transfer centerin tyyppi oli elämäänsä kyllästynyt ja halusi vain nimet, muitakin samassa tilanteessa olevia oli siis ollut edellä. Vihdoin tupakalle. Kahvio! Jotain mitä voi kutsua ruoaksi, oikean portin etsiminen. Ehdin vielä ostamaan jääteetä ja pääsin vessaan ennen kuin jatkoimme jonossa kyllästymistä. Tietenkin akku loppui ja kirjoittamani blogiteksti katosi bittiavaruuteen sen myötä.
Lento Helsinkiin sujui ajallaan ja mukavasti. Laukkukin saapui vastoin ennakko-odotuksia kanssamme oikeaan maahan. Kyytimmekin oli paikalla meitä noutamassa edellisen lähettämän tekstarivihjeen perusteella. Pääsimme auton skrabaamisen jälkeen ajamaan Turkuun ja jäisestä kelistä huolimatta olimme perillä reippaasti ja ilman mitään sattumuksia.
Flunssanalun kanssa kaaduin onnellisena sänkyyni. Upea matka, minne mennään seuraavaksi?
Lähdimme juuri oikeaan aikaan sillä Istanbulissa tuli räntää ja keli oli inhottavan kylmä ja melkein kotoisa. Istanbulissa tulee lunta noin neljä kertaa vuodessa. Jotenkin en ollut yllättynyt että lentomme myöhästyi, sillä koko Atatürkin kentällä on vain yksi jäänestosuihkutin ja oman maan koneet toki menevät edelle. Odotimme siis lentokoneessa istuen tuhottoman pitkän ajan, aina uudelleen kuullen että odotamme edelleen päästäksemme jäänestojonoon. Tuska! Päästäkää röökille! Turhauma! Entä jatkolento? Aaaargh!
Riikassa sitten juoksimme koneesta lentokenttäbussiin jumahtaaksemme turvatarkastukseen jossa kiukuteltiin sitten kaikesta. Kengät, vyöt, granaattiomenamehuakin oli 40g liikaa. Vajaa tunti aikaa airbalticin viimeiseen lentoon Helsinkiin. Passintarkastusjono. Transfer centerin tyyppi oli elämäänsä kyllästynyt ja halusi vain nimet, muitakin samassa tilanteessa olevia oli siis ollut edellä. Vihdoin tupakalle. Kahvio! Jotain mitä voi kutsua ruoaksi, oikean portin etsiminen. Ehdin vielä ostamaan jääteetä ja pääsin vessaan ennen kuin jatkoimme jonossa kyllästymistä. Tietenkin akku loppui ja kirjoittamani blogiteksti katosi bittiavaruuteen sen myötä.
Lento Helsinkiin sujui ajallaan ja mukavasti. Laukkukin saapui vastoin ennakko-odotuksia kanssamme oikeaan maahan. Kyytimmekin oli paikalla meitä noutamassa edellisen lähettämän tekstarivihjeen perusteella. Pääsimme auton skrabaamisen jälkeen ajamaan Turkuun ja jäisestä kelistä huolimatta olimme perillä reippaasti ja ilman mitään sattumuksia.
Flunssanalun kanssa kaaduin onnellisena sänkyyni. Upea matka, minne mennään seuraavaksi?
6.1. Viimeistä viedään ja mystiset dervissit
Seuralaiseni reippaana järjesteli meille paikkoja dervissien sema-seremoniaan. Kohtelias sähköposti lopulta kertoi meille että varsinaisessa Meslevi talossa ei ollut tilaa, mutta Sultanahmetilla sijaitsevassa tilassa olisi. Saimme osoitteen ja lähdimme metsästämään paikkaa.
Koska hemmoittelun alkuun päästyään on vaikeaa lopettaa aloitimme heti naapurista menemällä manikyyriin. Tämä täysin yltiömäistä rahanhukkaa oleva kaunistautumispalvelu oli minulle tässä iässä ihan vierasta. Siinä sitten tungin sormia lämpimään veteen kun turkkilainen nainen kehoitti. Toruikin vielä kynsinauhoista. Sinistä lakkaa oli kahta eri vaihtoehtoa joista valitsin tummemman. Koko setti maksoi mahtavat 10 liiraa. Samalla pääsimme näkemään miten vieressä nypittiin kulmakarvoja ompelulankaa kiertämällä! Taidokasta, väitän minä.
Jatkoimme matkaa kohti Sultanahmettia pohtien mitä kaikkea piti vielä hankkia. Haaveilin myös hiustenleikkuusta mutta epäilin uskaltamistani, sillä jo Saksan reissu osoitti ettei ole helppoa kommunikoida parturin kanssa ilman yhteistä kieltä. Tosin mikä tahansa tekisi kyseiselle reuhkalle hyvää...
Sitä ennen on metsästettävä se esityspaikka! Joka on suuren tien sivukadulla jonka nimeä ei löydy kartasta. Ja jokainen jolta kysymme neuvoa neuvoo eri suuntaan... Lopulta löydämme Istanbulin kirjallisuusseuran tilat joissa järjestetään kyllä sema-seremoniaa. Onko tämä sama paikka, kuka tietää, mutta avulias tarjoilija vastapäisestä ravintolasta kertoo meille että sairastapauksen vuoksi seremonia on peruttu. Pettymys, uupumus ja kiukku alkaa nousta sisällämme ja tarjoilijan ärsyttävästä kehoituksesta huolimatta istumme pöytään ja tilaamme ruokaa ja kahvia. Nälkä ei ainakaan paranna tilannetta. Varasuunnitelma kehiin! Dervissit on nyt nähtävä pyörimässä ja tämä on viimeinen ilta!
Noin puoli askia tupakkaa myöhemmin maksettuamme ruoan tarjoilija vie meidät kulman taakse olevaan matkatoimistoon. Ihan sama varasuunnitelma siis kuin minullakin!
Äärimmäisen ystävällinen asiakaspalvelija sitten varaa meille paikat toisesta paikasta, tanssin keskuksesta. Pieni paikka, ei paljoa porukkaa, näkee hyvin luvataan. Vihdoin saan kuvia dervisseistä pyhän seremonian kesken!
Aloimme myös oppia turkkilaisille tavoille. Tarvitsimme internetkahvilan printterillä tehdäksemme check inin lennolle ja tulostaaksemme boarding passit. Kysyimme ohjetta matkatoimistosta joka "yllättäen" tarjoutui että saamme tehdä sen heidän koneellaan ja tulostimellaan! Kiitimme kauniisti ja ryhdyimme hommiin. Koko homma meinasi tietenkin kaatua siihen että seuralaiseni passi oli majapaikassamme mutta onneksi internetin syövereissä oli siitä kopio ja saimme passin numeron kysyttyyn kenttään.
Tästä riemastuneina suuntasimme vastapäiseen krääsäkauppaan etsimään korvakoruja joita emme siitä löytäneet. Sen sijaan päätin nyt uskaltaa viereiseen kuaföriin kysymään hiustenleikkauksen hintaa. Aikamoista ylihintaahan tämä pyysi paikallisittain mutta suomalaiselle turistille päätin sen kelpaavan. Ohjeet menivät jotenkin perille vaikka kovin rankasti ei uskaltanut tuokaan lyhentää, haukkuipahan minun oman leikkuujälkeni, kertoi että hiukset olivat huonossa kunnossa ja leikkasi näppärästi kuin olisi joskus aiemminkin tehnyt tätä hommaa.
Noin kolme kiloa kevyemmällä päällä jatkoimme sitten kauppojen kiertelyä. Niitä oikeasti nättejä vaatteita ei ollut varaa ostaa joten eksyimme valtavaan korukauppaan. Koruja oli erilaisia niin paljon että siellä ihan tikahtui! Postikortitkin saimme postiin viimeisenä päivänä kun ystäväni bongasi sellaisen palvelun krääsäkaupasta.
No kaikki sujuu kuin rasvattu! Paitsi hermot, joilla oli hiukan kiristymisvaikeuksia jokaisen tarjoilijan ja kauppiaan tuputtaessa meille jotain. Palloilimme viimeisen puoli tuntia ympäriinsä ennen kuin etsiydyimme tanssikeskukseen.
Joka oli aivan pakattu! Polttaessamme tupakkaa ilmaantui ovelle satapäinen kakaralauma joten tumppasimme siihen paikkaan ja kiirehdimme sisälle. Sisällä ihmiset seisoivat miten sattuu. Portaissa ei kukaan osannut antaa tilaa. Vessaan oli jonoa. Kaikki oli pielessä! Paikatkin saimme ties mistä takanurkasta eikä edestä vastaanottamasta jumalan rakkautta. Ihmiset siirtelivät tuoleja, räpelsivät kaikkea, puhuivat ja sekoilivat ja olisi kyllä kranaatinheittimellä ollut töitä. Teinitkin näyttivät eturivissään niin elämäänsä kyllästyneiltä, että olisin ihan mielelläni päästänyt heidät kärsimyksistään.
Eikä tietenkään saanut valokuvata seremonian aikana. Edes lehdistövalhe ei mennyt läpi ja antanut erikoisoikeuksia. (Ei sen puoleen että kamerani olisi siihen riittänytkään, tahdon sen uuden rungon!)
No mutta asiaan. Kaunista ja hienoa ruokohuilumusiikkia kuunneltuamme aloitti vanha mies ehkä sen lauletun rukouksen jonka tahtiin semasenit sitten kävelivät, kumarsivat ja aloittivat pyörimisen. Pyöriminen tapahtui lähes synkronisoituna hypnoottisena toimintana jonka aikana semasenit mutisivat, mitä tulkitsin, rukouksia. Pää vinossa, toinen käsi kämmen ylöspäin ja toinen kämmen alaspäin he kanavoivat jumalan rakkautta ihmisille. Tai kuten voisi tulkita modernina wannabe mystikkona, maailmankaikkeuden voimaa taivaasta maahan. Rituaaliin kuului erinäinen määrä kävelyä kääntyen ja kumarruksia.
Semasenin asuissa on symboliikkaa. Pitkän sormustimen muotoinen kamelinkarvahattu on kuin hautakivi, se kuvaa egon kuolemaa. Seremonian alussa semasenit ovat pukeutuneet mustaan kaapuun jonka he hylkäävät, tämäkin kuvaa kuolemaa ja vapautumista. Seremonian lopuksi he pukivat kaavun jälleen ylleen, kuin palatakseen arkimaailmaan.
Kaiken kaikkiaan voin kuvitella että tanssi on varsin meditatiivinen ja mystinen kokemus.
Nyt se oli sitten nähty. Meilkein kaikki mitä tulimme näkemään tuli kohdattua ja oli aika suunnata iltaoluelle. Saimme terassilla seuraksemme likaisen valkoisen kissan joka kehräsi ja kaipasi rakkautta melkein koko ajan mitä siinä istuimme. Päätin törsätä rahaa ja ostin kioskista ylihintaista kuivaa lihaa hänelle. Siirryimme hiukan katua pidemmälle ruokintapuuhaan ja taisteltuani hetken pyysin ohi kulkevalta raksamieheltä apua. Tämähän avasi muovipakkauksen multitoolillaan hetkessä ja jäi seuraamaan kissan ahmivaa ruokailua kanssamme. Koitin paloitella lihaa sopivammiksi paloiksi mutta aivan turhaan! Tämä kissahan aloitti isoimmasta palasta ettei vaan kukaan tule ja vie sitä pois!
Olisimme varmaan istuneet pidempäänkin mutta viimeinen lautta kutsui. Väsyneinä mutta onnellisina palasimme sänkyyn, seuraava päivä oli lähdön aika.
Koska hemmoittelun alkuun päästyään on vaikeaa lopettaa aloitimme heti naapurista menemällä manikyyriin. Tämä täysin yltiömäistä rahanhukkaa oleva kaunistautumispalvelu oli minulle tässä iässä ihan vierasta. Siinä sitten tungin sormia lämpimään veteen kun turkkilainen nainen kehoitti. Toruikin vielä kynsinauhoista. Sinistä lakkaa oli kahta eri vaihtoehtoa joista valitsin tummemman. Koko setti maksoi mahtavat 10 liiraa. Samalla pääsimme näkemään miten vieressä nypittiin kulmakarvoja ompelulankaa kiertämällä! Taidokasta, väitän minä.
Jatkoimme matkaa kohti Sultanahmettia pohtien mitä kaikkea piti vielä hankkia. Haaveilin myös hiustenleikkuusta mutta epäilin uskaltamistani, sillä jo Saksan reissu osoitti ettei ole helppoa kommunikoida parturin kanssa ilman yhteistä kieltä. Tosin mikä tahansa tekisi kyseiselle reuhkalle hyvää...
Sitä ennen on metsästettävä se esityspaikka! Joka on suuren tien sivukadulla jonka nimeä ei löydy kartasta. Ja jokainen jolta kysymme neuvoa neuvoo eri suuntaan... Lopulta löydämme Istanbulin kirjallisuusseuran tilat joissa järjestetään kyllä sema-seremoniaa. Onko tämä sama paikka, kuka tietää, mutta avulias tarjoilija vastapäisestä ravintolasta kertoo meille että sairastapauksen vuoksi seremonia on peruttu. Pettymys, uupumus ja kiukku alkaa nousta sisällämme ja tarjoilijan ärsyttävästä kehoituksesta huolimatta istumme pöytään ja tilaamme ruokaa ja kahvia. Nälkä ei ainakaan paranna tilannetta. Varasuunnitelma kehiin! Dervissit on nyt nähtävä pyörimässä ja tämä on viimeinen ilta!
Noin puoli askia tupakkaa myöhemmin maksettuamme ruoan tarjoilija vie meidät kulman taakse olevaan matkatoimistoon. Ihan sama varasuunnitelma siis kuin minullakin!
Äärimmäisen ystävällinen asiakaspalvelija sitten varaa meille paikat toisesta paikasta, tanssin keskuksesta. Pieni paikka, ei paljoa porukkaa, näkee hyvin luvataan. Vihdoin saan kuvia dervisseistä pyhän seremonian kesken!
Aloimme myös oppia turkkilaisille tavoille. Tarvitsimme internetkahvilan printterillä tehdäksemme check inin lennolle ja tulostaaksemme boarding passit. Kysyimme ohjetta matkatoimistosta joka "yllättäen" tarjoutui että saamme tehdä sen heidän koneellaan ja tulostimellaan! Kiitimme kauniisti ja ryhdyimme hommiin. Koko homma meinasi tietenkin kaatua siihen että seuralaiseni passi oli majapaikassamme mutta onneksi internetin syövereissä oli siitä kopio ja saimme passin numeron kysyttyyn kenttään.
Tästä riemastuneina suuntasimme vastapäiseen krääsäkauppaan etsimään korvakoruja joita emme siitä löytäneet. Sen sijaan päätin nyt uskaltaa viereiseen kuaföriin kysymään hiustenleikkauksen hintaa. Aikamoista ylihintaahan tämä pyysi paikallisittain mutta suomalaiselle turistille päätin sen kelpaavan. Ohjeet menivät jotenkin perille vaikka kovin rankasti ei uskaltanut tuokaan lyhentää, haukkuipahan minun oman leikkuujälkeni, kertoi että hiukset olivat huonossa kunnossa ja leikkasi näppärästi kuin olisi joskus aiemminkin tehnyt tätä hommaa.
Noin kolme kiloa kevyemmällä päällä jatkoimme sitten kauppojen kiertelyä. Niitä oikeasti nättejä vaatteita ei ollut varaa ostaa joten eksyimme valtavaan korukauppaan. Koruja oli erilaisia niin paljon että siellä ihan tikahtui! Postikortitkin saimme postiin viimeisenä päivänä kun ystäväni bongasi sellaisen palvelun krääsäkaupasta.
No kaikki sujuu kuin rasvattu! Paitsi hermot, joilla oli hiukan kiristymisvaikeuksia jokaisen tarjoilijan ja kauppiaan tuputtaessa meille jotain. Palloilimme viimeisen puoli tuntia ympäriinsä ennen kuin etsiydyimme tanssikeskukseen.
Joka oli aivan pakattu! Polttaessamme tupakkaa ilmaantui ovelle satapäinen kakaralauma joten tumppasimme siihen paikkaan ja kiirehdimme sisälle. Sisällä ihmiset seisoivat miten sattuu. Portaissa ei kukaan osannut antaa tilaa. Vessaan oli jonoa. Kaikki oli pielessä! Paikatkin saimme ties mistä takanurkasta eikä edestä vastaanottamasta jumalan rakkautta. Ihmiset siirtelivät tuoleja, räpelsivät kaikkea, puhuivat ja sekoilivat ja olisi kyllä kranaatinheittimellä ollut töitä. Teinitkin näyttivät eturivissään niin elämäänsä kyllästyneiltä, että olisin ihan mielelläni päästänyt heidät kärsimyksistään.
Eikä tietenkään saanut valokuvata seremonian aikana. Edes lehdistövalhe ei mennyt läpi ja antanut erikoisoikeuksia. (Ei sen puoleen että kamerani olisi siihen riittänytkään, tahdon sen uuden rungon!)
No mutta asiaan. Kaunista ja hienoa ruokohuilumusiikkia kuunneltuamme aloitti vanha mies ehkä sen lauletun rukouksen jonka tahtiin semasenit sitten kävelivät, kumarsivat ja aloittivat pyörimisen. Pyöriminen tapahtui lähes synkronisoituna hypnoottisena toimintana jonka aikana semasenit mutisivat, mitä tulkitsin, rukouksia. Pää vinossa, toinen käsi kämmen ylöspäin ja toinen kämmen alaspäin he kanavoivat jumalan rakkautta ihmisille. Tai kuten voisi tulkita modernina wannabe mystikkona, maailmankaikkeuden voimaa taivaasta maahan. Rituaaliin kuului erinäinen määrä kävelyä kääntyen ja kumarruksia.
Semasenin asuissa on symboliikkaa. Pitkän sormustimen muotoinen kamelinkarvahattu on kuin hautakivi, se kuvaa egon kuolemaa. Seremonian alussa semasenit ovat pukeutuneet mustaan kaapuun jonka he hylkäävät, tämäkin kuvaa kuolemaa ja vapautumista. Seremonian lopuksi he pukivat kaavun jälleen ylleen, kuin palatakseen arkimaailmaan.
Kaiken kaikkiaan voin kuvitella että tanssi on varsin meditatiivinen ja mystinen kokemus.
Nyt se oli sitten nähty. Meilkein kaikki mitä tulimme näkemään tuli kohdattua ja oli aika suunnata iltaoluelle. Saimme terassilla seuraksemme likaisen valkoisen kissan joka kehräsi ja kaipasi rakkautta melkein koko ajan mitä siinä istuimme. Päätin törsätä rahaa ja ostin kioskista ylihintaista kuivaa lihaa hänelle. Siirryimme hiukan katua pidemmälle ruokintapuuhaan ja taisteltuani hetken pyysin ohi kulkevalta raksamieheltä apua. Tämähän avasi muovipakkauksen multitoolillaan hetkessä ja jäi seuraamaan kissan ahmivaa ruokailua kanssamme. Koitin paloitella lihaa sopivammiksi paloiksi mutta aivan turhaan! Tämä kissahan aloitti isoimmasta palasta ettei vaan kukaan tule ja vie sitä pois!
Olisimme varmaan istuneet pidempäänkin mutta viimeinen lautta kutsui. Väsyneinä mutta onnellisina palasimme sänkyyn, seuraava päivä oli lähdön aika.
Thursday, January 10, 2013
5.1. Saunapäivä
Lauantai oli jo laiskuutta täynnä. Viilentyvä keli ja sekalaiset
suunnitelmat eivät saanet meitä Belgradin metsään reippailemaan.
Suunnittelimme menevämme Mevleni hanesiin katsomaan semaa, mutta
esitys oli täynnä. Onneksi esityksiä olisi myös sunnuntaina.
Lähdimme siis kävelylle emäntänme kanssa, ihastelimme Uskudarin
erilaisia taloja ja kujia sekä kyselimme Turkista. Opin yhden
turkkilaisen kannan isänmaallisuuteen, kurdeihin, työhön. Sananvapaus,
poliisin valtuudet ja hallinnon islamilaistuminen ovat suurimmat
huolet.
Kävelyn jälkeen menimme turkkilaiseen kylpylään, hamamiin. Hamamit
ovat yleisiä ja suosittuja, ilmeisesti Ankara on niistä kuuluisa.
Ja hyvä olikin että meillä oli paikallinen opas, mitään eivät olisi
kaksi turistia ymmärrtäneet.
Rakennus on jaettu kahteen osaan, miesten ja naisten puoleen.
Pukuhuoneessa riisutaan alusvaatteita lukuunottamatta ja kietoudutaan
pyyhkeeseen. Sandaalit jalassa siirrytään kuumaan ja kosteaan isoon
pyöreää huoneeseen jossa keskellä on lämmitetty koroke. Sivustoilla
oli vesialtaita ja penkkejä. Tässä hamamissa oli myös kuiva sauna,
puulauteinen pieni tila jonka kius oli piilossa, mittari kertoi
viittäkymmentä.
Miten hamamissa sitten mikä miten hä?
Iho pehmennetään kaatamalla päälle kuumaa vettä (kuumaa!) kunnes iho
on valmis kuorittavaksi. Sen voi hangata puuvillaisella pesukintaalla
itse tai maksaa palvelusta ja maata hangattavana.
Muut jättivät palvelun väliin mutta minä päätin että tämä pitää nyt
uskaltaa! Hintaa ei tullut kuin kuusi liiraa hankauksesta ja toiset
masajista eli pesusta ja hieronnasta.
Pesijä oli noin viisi tai kuusikymppinen pyöreä nainen puuterin
värisissä alushousuissa. Mitään yhteistä kieltä meillä ei ollut mutta
ihana emäntämme tulkkasi tarvittavat. Ensin pyyhkeen päällä mahallaan,
reipasotteinen pesijä hankasi silti hellävaraisesti koko vartalon
läpi, siirteli alushousuja ja läpsäytti kääntymiskäskyn
vahvistukseksi. Hankaus toistetaan vatsan puolelta, molemmat kyljet ja
vielä istualtaan kädet.
Pesu tapahtuu omalla pesulapulla ja saippualla. Me saimme emännältämme
perinteiset (pannu)laput jotka hänen äitinsä oli morsiammelle tehnyt
jotta tämä voisi niitä vierailleen tarjota.
Pesu ja masaj noudatti samaa kaavaa. Hieronta ei ollut pitkällistä,
vaan kevyttä ja ohimenevää, sormia ja ranteiden pyörittelyä myöden.
Tämän jälkeen pesimme hiukset ja siirryimme aulaan juomaan perinteiset
spriten kaltaiset juomat.
Ei se vieraan ihmisen pesutoimi ollut hankalaa vaan rentouttavaa.
Ihanaa makoilla vaan paikoillaan ja rentoutua. Hamam on rentoutumisen
paikka jossa voi jutella ystävänsä kanssa, rentoutua ja puhdistautua.
Perinteisesti sulhasen äiti on pessyt uuden morsiamen ja häitä
juhlitaan suvun kanssa edelleen hamamissa. Uskon helposti kylpylän
olevan tärkeä paikka niin naisille kuin miehillekin.
Olo oli rento ja väsynyt kuten saunan jälkeen voi odottaakin. Oli
tosin suomalaisen jälkihien punoittamassa naamassa hämmästelemistä.
Matkavinkkinä: Käytännöt vaihtelevat hamamista toiseen. Sultanahmetin
mainostetuimmat hamamit ovat ehkä historiallisia ja kauniita mutta
upean kokemuksen saa alle neljälläkymmenellä liirallakin.
suunnitelmat eivät saanet meitä Belgradin metsään reippailemaan.
Suunnittelimme menevämme Mevleni hanesiin katsomaan semaa, mutta
esitys oli täynnä. Onneksi esityksiä olisi myös sunnuntaina.
Lähdimme siis kävelylle emäntänme kanssa, ihastelimme Uskudarin
erilaisia taloja ja kujia sekä kyselimme Turkista. Opin yhden
turkkilaisen kannan isänmaallisuuteen, kurdeihin, työhön. Sananvapaus,
poliisin valtuudet ja hallinnon islamilaistuminen ovat suurimmat
huolet.
Kävelyn jälkeen menimme turkkilaiseen kylpylään, hamamiin. Hamamit
ovat yleisiä ja suosittuja, ilmeisesti Ankara on niistä kuuluisa.
Ja hyvä olikin että meillä oli paikallinen opas, mitään eivät olisi
kaksi turistia ymmärrtäneet.
Rakennus on jaettu kahteen osaan, miesten ja naisten puoleen.
Pukuhuoneessa riisutaan alusvaatteita lukuunottamatta ja kietoudutaan
pyyhkeeseen. Sandaalit jalassa siirrytään kuumaan ja kosteaan isoon
pyöreää huoneeseen jossa keskellä on lämmitetty koroke. Sivustoilla
oli vesialtaita ja penkkejä. Tässä hamamissa oli myös kuiva sauna,
puulauteinen pieni tila jonka kius oli piilossa, mittari kertoi
viittäkymmentä.
Miten hamamissa sitten mikä miten hä?
Iho pehmennetään kaatamalla päälle kuumaa vettä (kuumaa!) kunnes iho
on valmis kuorittavaksi. Sen voi hangata puuvillaisella pesukintaalla
itse tai maksaa palvelusta ja maata hangattavana.
Muut jättivät palvelun väliin mutta minä päätin että tämä pitää nyt
uskaltaa! Hintaa ei tullut kuin kuusi liiraa hankauksesta ja toiset
masajista eli pesusta ja hieronnasta.
Pesijä oli noin viisi tai kuusikymppinen pyöreä nainen puuterin
värisissä alushousuissa. Mitään yhteistä kieltä meillä ei ollut mutta
ihana emäntämme tulkkasi tarvittavat. Ensin pyyhkeen päällä mahallaan,
reipasotteinen pesijä hankasi silti hellävaraisesti koko vartalon
läpi, siirteli alushousuja ja läpsäytti kääntymiskäskyn
vahvistukseksi. Hankaus toistetaan vatsan puolelta, molemmat kyljet ja
vielä istualtaan kädet.
Pesu tapahtuu omalla pesulapulla ja saippualla. Me saimme emännältämme
perinteiset (pannu)laput jotka hänen äitinsä oli morsiammelle tehnyt
jotta tämä voisi niitä vierailleen tarjota.
Pesu ja masaj noudatti samaa kaavaa. Hieronta ei ollut pitkällistä,
vaan kevyttä ja ohimenevää, sormia ja ranteiden pyörittelyä myöden.
Tämän jälkeen pesimme hiukset ja siirryimme aulaan juomaan perinteiset
spriten kaltaiset juomat.
Ei se vieraan ihmisen pesutoimi ollut hankalaa vaan rentouttavaa.
Ihanaa makoilla vaan paikoillaan ja rentoutua. Hamam on rentoutumisen
paikka jossa voi jutella ystävänsä kanssa, rentoutua ja puhdistautua.
Perinteisesti sulhasen äiti on pessyt uuden morsiamen ja häitä
juhlitaan suvun kanssa edelleen hamamissa. Uskon helposti kylpylän
olevan tärkeä paikka niin naisille kuin miehillekin.
Olo oli rento ja väsynyt kuten saunan jälkeen voi odottaakin. Oli
tosin suomalaisen jälkihien punoittamassa naamassa hämmästelemistä.
Matkavinkkinä: Käytännöt vaihtelevat hamamista toiseen. Sultanahmetin
mainostetuimmat hamamit ovat ehkä historiallisia ja kauniita mutta
upean kokemuksen saa alle neljälläkymmenellä liirallakin.
4.1 Taidetta - art
Runsaan unen jälkeen suuntasimme satamaan puiston kautta. Puisto oli
jyrkässä mäessä ja sinne tänne oli ripoteltu kuntoilulaitteita. Matka
satamaan ei ollut pitkä.
Saimme lopulta lautan Uuden Istanbulin puolelle ja otimme siitä bussin
Tophaneen. Matkalla näimme kymmeniä, ehkä sata poliisia
mellakkavarusteissa ja osa kantoi kivääriä. Veikkailimme syyksi
läheistä urheilustadionia ja jalkapalloa, mutta saimme myöhemmin
kuulla että tärkeän perjantairukouksen jälkeen on usein
mielenosoituksia.
Sananvapaus ei ole Turkissa huipusssaan ja monia huivikieltoja on
viimeaikoina peruttu islamistisen politiikan myötä. Opiskelijat
osoittavat usein mieltään aiheesta, moni muu ei ole tilanteessa jossa
voisi niin tehdä.
Suuntasimme Istanbul Moderniin, kaupungin suurin nykytaiteen museo.
Perusnäyttely kertoi laajasti Turkin maalaustaiteen historiasta ja
taiteilijoista, teokset oli jaettu aikakausittain.
Päällimmäisenä jäi mieleen miten Ottomaanien imperiumin taiteilijat
saivat vaikutteita Euroopasta jo renessanssin aikana. Joitakin
eurooppalaisia taiteilijoita pääsi sulttaanin suosioon ja eli hovissa
ja turkkilaisia taiteilijoita lähetettiin valtion apurahalla
opiskelemaan uutta ilmaisua Euroopan kuumista taidekeskuksista.
Paljon myös painotettiin miten valokuvantarkasta realismista on
irtauduttu niin kubismiin kuin moderniin abstraktiin ilmaisuun.
Mediataidetta oli esillä studiomaisessa erillistilassa. Alakerrassa
The Bank of American valokuvakokoelmista valikoitu osio kertoi
valokuvan historiaa ja esitteli suppeasti muutamia nykyvalokuvaajien
teoksia.
Kummallisin osio kaikista oli historiallisten valokuvien siivittämä
turkkilaisen rakennustekniikan ylistysnäyttely. Mieleen tuli
Ottomaanien mahtipontisuus ja oman kansakunnan egon pönkittäminen.
Näyttelyosio oli laajalti sponsoroitu.
Söimme museon kahvilassa ylikalliin lounaan. Suuntasimme tämän jälkeen
meille mainostettuun galleriakadulle. Kadulla piti olla liian monta
galleriaa mutta löysimme vain kuusi. Lähellä sijaitsi maan arvostetuin
taidekoulu.
No muutamassa galleriassa ei kauaa mene vaikka tutkisikin hyvin.
Muutama näyttely oli hyvin mielenkiintoinen ja kuten yleensä, toiset
eivät. Joitakin kuvia seuraa perästä!
Meidän piti tavata isäntämme seitsemältä ja lopulta kärsimättöminä
astuimme edeltä gallerian avajaisiin. Tyylisuunta, esittävä muotokuva
oli minulle läheinen aihe ja koen että taiteilijan teoksissa oli
kotain kiehtovaa. Katseen tematiikkaa voi käsitellä aina uudelleen.
Teknisestä lahjakkuudesta huolimatta osa teoksista jäi litteiksi
toteutukseltaan ja syvyydeltään. Toisaalta ruuhkainen avajaistilaisuus
ei ole paras aika antaa arvioita, mutta koin silti gallerian olevan
liian täynnä. Vähemmän olisi ollut enemmän.
Avajaistarjoimijen jälkeen kävelimme Galata tornin juurelle, sisään ei
enää päässyt. Nähtävyyden jälkeen meidät saateltiin paikallisen
kuvanveistäjän työpajaan viettämään iltaa.
Oluet ja tupakka kädessä ja kulkukissaa sylissä kuuntelimme
komediaesityksen musiikkiharjoituksia. Kirjailija itse toki halusi
kertoa tuntevansa jonkun suomalaisen Peehi Saarikhoskan. En voinut
väittää tavanneeni häntä.
Paikka oli entinen juutalaisten hautakivityöstämö. Hämärä, kaminalla
lämmitetty tila oli täynnä pölyistä taidetta maalauksista veistoksiin.
Viihdyinme siis mainiosti!
Emme ajatuksesta huolimatta lähteneet tämän jälkeen enää drinkeille
vaan dolmuksella kohti Uskudaria. Perillä joimme yhdet ja väsyimme
nopeasti yksi kerrallaan.
Juhliminen on oikeastaan kaikkialla melko samanlaista: avajaiset,
jatkot, kimppataksilla kotiin ja grillin ranskalaisten kanssa
jatkoille. Suurimmat erot olivat humalan taso ja että ranskalaiset
tarjoillaan hodarisämpylästä.
Turkkilainen fakta: Minimipalkka on noin 800TL kuussa ja lakisääteinen
työaika on 45 tuntisa viikossa Turkkilaiset työskentelevätkin lähes
kokoajan, 10 tuntia päivässä tai enemmänkin. Korkean elintason ihailu
näkyy autoissa, asunnoissa sekä mainoksissa.
jyrkässä mäessä ja sinne tänne oli ripoteltu kuntoilulaitteita. Matka
satamaan ei ollut pitkä.
Saimme lopulta lautan Uuden Istanbulin puolelle ja otimme siitä bussin
Tophaneen. Matkalla näimme kymmeniä, ehkä sata poliisia
mellakkavarusteissa ja osa kantoi kivääriä. Veikkailimme syyksi
läheistä urheilustadionia ja jalkapalloa, mutta saimme myöhemmin
kuulla että tärkeän perjantairukouksen jälkeen on usein
mielenosoituksia.
Sananvapaus ei ole Turkissa huipusssaan ja monia huivikieltoja on
viimeaikoina peruttu islamistisen politiikan myötä. Opiskelijat
osoittavat usein mieltään aiheesta, moni muu ei ole tilanteessa jossa
voisi niin tehdä.
Suuntasimme Istanbul Moderniin, kaupungin suurin nykytaiteen museo.
Perusnäyttely kertoi laajasti Turkin maalaustaiteen historiasta ja
taiteilijoista, teokset oli jaettu aikakausittain.
Päällimmäisenä jäi mieleen miten Ottomaanien imperiumin taiteilijat
saivat vaikutteita Euroopasta jo renessanssin aikana. Joitakin
eurooppalaisia taiteilijoita pääsi sulttaanin suosioon ja eli hovissa
ja turkkilaisia taiteilijoita lähetettiin valtion apurahalla
opiskelemaan uutta ilmaisua Euroopan kuumista taidekeskuksista.
Paljon myös painotettiin miten valokuvantarkasta realismista on
irtauduttu niin kubismiin kuin moderniin abstraktiin ilmaisuun.
Mediataidetta oli esillä studiomaisessa erillistilassa. Alakerrassa
The Bank of American valokuvakokoelmista valikoitu osio kertoi
valokuvan historiaa ja esitteli suppeasti muutamia nykyvalokuvaajien
teoksia.
Kummallisin osio kaikista oli historiallisten valokuvien siivittämä
turkkilaisen rakennustekniikan ylistysnäyttely. Mieleen tuli
Ottomaanien mahtipontisuus ja oman kansakunnan egon pönkittäminen.
Näyttelyosio oli laajalti sponsoroitu.
Söimme museon kahvilassa ylikalliin lounaan. Suuntasimme tämän jälkeen
meille mainostettuun galleriakadulle. Kadulla piti olla liian monta
galleriaa mutta löysimme vain kuusi. Lähellä sijaitsi maan arvostetuin
taidekoulu.
No muutamassa galleriassa ei kauaa mene vaikka tutkisikin hyvin.
Muutama näyttely oli hyvin mielenkiintoinen ja kuten yleensä, toiset
eivät. Joitakin kuvia seuraa perästä!
Meidän piti tavata isäntämme seitsemältä ja lopulta kärsimättöminä
astuimme edeltä gallerian avajaisiin. Tyylisuunta, esittävä muotokuva
oli minulle läheinen aihe ja koen että taiteilijan teoksissa oli
kotain kiehtovaa. Katseen tematiikkaa voi käsitellä aina uudelleen.
Teknisestä lahjakkuudesta huolimatta osa teoksista jäi litteiksi
toteutukseltaan ja syvyydeltään. Toisaalta ruuhkainen avajaistilaisuus
ei ole paras aika antaa arvioita, mutta koin silti gallerian olevan
liian täynnä. Vähemmän olisi ollut enemmän.
Avajaistarjoimijen jälkeen kävelimme Galata tornin juurelle, sisään ei
enää päässyt. Nähtävyyden jälkeen meidät saateltiin paikallisen
kuvanveistäjän työpajaan viettämään iltaa.
Oluet ja tupakka kädessä ja kulkukissaa sylissä kuuntelimme
komediaesityksen musiikkiharjoituksia. Kirjailija itse toki halusi
kertoa tuntevansa jonkun suomalaisen Peehi Saarikhoskan. En voinut
väittää tavanneeni häntä.
Paikka oli entinen juutalaisten hautakivityöstämö. Hämärä, kaminalla
lämmitetty tila oli täynnä pölyistä taidetta maalauksista veistoksiin.
Viihdyinme siis mainiosti!
Emme ajatuksesta huolimatta lähteneet tämän jälkeen enää drinkeille
vaan dolmuksella kohti Uskudaria. Perillä joimme yhdet ja väsyimme
nopeasti yksi kerrallaan.
Juhliminen on oikeastaan kaikkialla melko samanlaista: avajaiset,
jatkot, kimppataksilla kotiin ja grillin ranskalaisten kanssa
jatkoille. Suurimmat erot olivat humalan taso ja että ranskalaiset
tarjoillaan hodarisämpylästä.
Turkkilainen fakta: Minimipalkka on noin 800TL kuussa ja lakisääteinen
työaika on 45 tuntisa viikossa Turkkilaiset työskentelevätkin lähes
kokoajan, 10 tuntia päivässä tai enemmänkin. Korkean elintason ihailu
näkyy autoissa, asunnoissa sekä mainoksissa.
Monday, January 7, 2013
Saturday, January 5, 2013
3.1 Kandi turismista
Uni todellakin on uusi musta. Pääsimme liikkeelle vasta iltapäivästä
mutta päätimme silti olla urheita ja tutustua tärkeisiin
nähtävyyksiin.
Kuvasimme kävelymatkan majapaikastamme bussipysäkille ihan varmuuden
vuoksi, eksyminen nääs on taito jonka osaan.
Aamiaiseksi saalistimme pide-leivät ja kahvia, leivät olivat aivan
parhautta. Hitaasti mutta varmasti suunnistimme Topkapin palatsiin.
Etsiessämme sisäänkäyntiä museoon, kiersimme koko valtavan puiston
palataksemme alkupisteeseen. Puisto kyllä oli kaunis.
Topkapi oli Ottomaanien vallan keskus. Visiiirit kokoontuivat
sulttaanin katseen alla ja kun sulttaani rapisti ristikkoonsa oli
istunto ohi. Tämän jälkeen visiirit esittivät raporttinsa sulttaanille
yksi kerrallaan.
Vieraiden maiden diplomaatit otettiin yleensä vastaan kolmen kuukauden
välein maksettavan valtion palkan maksuun liittyvän suuren seremonian
yhteydessä. Näin valtakunnan loistoa ja suuruutta korostettiin
diplomaattien silmissä.
Palatsi on suhteellisesti koristeltu, ornamenttejä, portteja, kultaa
katoissa. Museo esitteli aarteita, muotokuvia, aseita, kelloja ja
uskonnollisia pyhäinjäänteitä. Turisteja oli paikalla kaksi joten ihan
kaikkiin huoneisiin emme menneet. Minulle mielenkiintoisin oli
sulttaanien kaftaaneita ja asuja esittelevä osio, täydellisesti
säilyneitä asuja ainakin 1400-luvulta! Venetsialausta samettia,
intialaista silkkiä, tutkittavia saumoja ja kaavoja! Millaisen
pukuhistorian luennon aiheesta saisi!
Nälkä ajoi meidät lopulta ulos ja etsimme ravintolaa väärän kadun
varrelta. Päädyimme nimittäin kärsimättömunä melkoisen kalliiseen
ravinteliin ja pakko on sanoa että kasvispata oli melkoisen arkista.
Kahvia ja riisivanukasta sen sijaan saimme viereisestä liikkeestä ja
se oli täydellistä.
Suuntasimme tämän jälkeen ratikalla Suureen Basaarin. Rahan törsäyshän
oli jo aloitettu niin ei kun jatkamaan! Basaari on valtava. Teetä,
krääsää, koruja, vaatteita, nahkaa, mattoja, ihan kaikkea. Jatkuva
huutelu ja tuputtaminen oli melkoisen rasittavaa.
Basaarilta kävelimme Eminönüün ja etsiydyimme silla alla sijaiseviin
ravintoloihin ennen paluuta majapaikkaamme ja kohti unta.
mutta päätimme silti olla urheita ja tutustua tärkeisiin
nähtävyyksiin.
Kuvasimme kävelymatkan majapaikastamme bussipysäkille ihan varmuuden
vuoksi, eksyminen nääs on taito jonka osaan.
Aamiaiseksi saalistimme pide-leivät ja kahvia, leivät olivat aivan
parhautta. Hitaasti mutta varmasti suunnistimme Topkapin palatsiin.
Etsiessämme sisäänkäyntiä museoon, kiersimme koko valtavan puiston
palataksemme alkupisteeseen. Puisto kyllä oli kaunis.
Topkapi oli Ottomaanien vallan keskus. Visiiirit kokoontuivat
sulttaanin katseen alla ja kun sulttaani rapisti ristikkoonsa oli
istunto ohi. Tämän jälkeen visiirit esittivät raporttinsa sulttaanille
yksi kerrallaan.
Vieraiden maiden diplomaatit otettiin yleensä vastaan kolmen kuukauden
välein maksettavan valtion palkan maksuun liittyvän suuren seremonian
yhteydessä. Näin valtakunnan loistoa ja suuruutta korostettiin
diplomaattien silmissä.
Palatsi on suhteellisesti koristeltu, ornamenttejä, portteja, kultaa
katoissa. Museo esitteli aarteita, muotokuvia, aseita, kelloja ja
uskonnollisia pyhäinjäänteitä. Turisteja oli paikalla kaksi joten ihan
kaikkiin huoneisiin emme menneet. Minulle mielenkiintoisin oli
sulttaanien kaftaaneita ja asuja esittelevä osio, täydellisesti
säilyneitä asuja ainakin 1400-luvulta! Venetsialausta samettia,
intialaista silkkiä, tutkittavia saumoja ja kaavoja! Millaisen
pukuhistorian luennon aiheesta saisi!
Nälkä ajoi meidät lopulta ulos ja etsimme ravintolaa väärän kadun
varrelta. Päädyimme nimittäin kärsimättömunä melkoisen kalliiseen
ravinteliin ja pakko on sanoa että kasvispata oli melkoisen arkista.
Kahvia ja riisivanukasta sen sijaan saimme viereisestä liikkeestä ja
se oli täydellistä.
Suuntasimme tämän jälkeen ratikalla Suureen Basaarin. Rahan törsäyshän
oli jo aloitettu niin ei kun jatkamaan! Basaari on valtava. Teetä,
krääsää, koruja, vaatteita, nahkaa, mattoja, ihan kaikkea. Jatkuva
huutelu ja tuputtaminen oli melkoisen rasittavaa.
Basaarilta kävelimme Eminönüün ja etsiydyimme silla alla sijaiseviin
ravintoloihin ennen paluuta majapaikkaamme ja kohti unta.
Friday, January 4, 2013
2.1.2013. Tapahtumattomuuden vilkkaus
Huomasin aamulla olevani itikanpuremilla käsistäni ja kuten aiemminkin
epäilin olin unohtanut kosteusvoiteeni hostelliin. Lisäksi ostamani
kirja jäi bussiin. Laho on laho pää.
Bussi jätti meidät jonkin matkaa bussiasemalta josta oli servisi
kuljetus asemalle. Sompailimme asemalta vanhalle hostellille ja
sieltähän se rasva löytyi. Kysyimme minne laukun voisi jättää päiväksi
ja heidän ratkaisunsa oli ottaa se heille säilöön. Tästä kiitollisina
suuntasimme kohti uusia seikkailuja. Pyörimme Itsenäisyysjadun
ympäristössä tutkien kujia ja katuja, kävellen Taksim-aukiolle asti.
Söimme mukavassa ravintolassa loisteliasta linssikeittoa ja muuta
ruokaa. Mukava ruokailu tosin päättyi siihen että tarjoilija kaatoi
salaatinkastikkeet päälleni. Kovasti pahoitteli mutta lasku oli
kokonainen ja mitään yritystä korvaukseen ei kuulunut. Lopulta sovimme
että takki menee pesulaan, noidan sen kahden tunnin päästä ja lasku on
heidän.
Ja sitten jatkamme matkaa. Onnistuimme löytämään itsemme vanhan miehen
restaurointityöhuoneesta ja ystävällisesti hän esitteli töitään.
Kiertelimme kirjakauppoja ja ostimme kaiken etsimämme ja hieman
päällekin.
Ilma alkoi muuttumaan vilppiseksi mutta onneksi rokkibaarissa nautitun
oluen jälkeen sai jo etsiä syrjäkujan pesulan ja takin. Tietenkin
kiersimme noin kilometrin etsiessämme oikeaa kujaa väärästä suunnasta.
Rasvatahra ei tietenkään takista vesipesulla lähtenyt eikä takki kestä
kemiallista pesua, joten hailakan kastikerannun kanssa on nyt
elettävä.
Lohduttavan suklaan oston jälkeen suuntasimme Eminönüsta Aasian
puolelle Istanbulia tapaamaan loppumatkan emäntäämme Ilkiziä.
Lyhyen bussimatkan jälkeen meidät saateltiin varakkaan oloisen alueen
kolmioon josta ei Ikean keskeltä löydy pölyhiukkastakaan. Lyhyen
seurustelun jälkeen kaaduimme nukkumaan onnellisina suihkusta ja
majoituksesta.
Päivän fakta: Ette kertakaikkiaan halua tietää mitä puhelumeni
autocorrect haluaisi näihin viesteihin kirjoittaa. Olen pohtinut
millaista dadaa seuraisi jos antaisin korjausten olla paikoillaan!
Ainuin ja Turkista: Internetkahvilat ja call shopit sekä puhelimen
latausautomaatit ovat yleinen näky. Nettikone maksaa hävyttömän vähän,
vartissa ei mennyt liiran yli.
epäilin olin unohtanut kosteusvoiteeni hostelliin. Lisäksi ostamani
kirja jäi bussiin. Laho on laho pää.
Bussi jätti meidät jonkin matkaa bussiasemalta josta oli servisi
kuljetus asemalle. Sompailimme asemalta vanhalle hostellille ja
sieltähän se rasva löytyi. Kysyimme minne laukun voisi jättää päiväksi
ja heidän ratkaisunsa oli ottaa se heille säilöön. Tästä kiitollisina
suuntasimme kohti uusia seikkailuja. Pyörimme Itsenäisyysjadun
ympäristössä tutkien kujia ja katuja, kävellen Taksim-aukiolle asti.
Söimme mukavassa ravintolassa loisteliasta linssikeittoa ja muuta
ruokaa. Mukava ruokailu tosin päättyi siihen että tarjoilija kaatoi
salaatinkastikkeet päälleni. Kovasti pahoitteli mutta lasku oli
kokonainen ja mitään yritystä korvaukseen ei kuulunut. Lopulta sovimme
että takki menee pesulaan, noidan sen kahden tunnin päästä ja lasku on
heidän.
Ja sitten jatkamme matkaa. Onnistuimme löytämään itsemme vanhan miehen
restaurointityöhuoneesta ja ystävällisesti hän esitteli töitään.
Kiertelimme kirjakauppoja ja ostimme kaiken etsimämme ja hieman
päällekin.
Ilma alkoi muuttumaan vilppiseksi mutta onneksi rokkibaarissa nautitun
oluen jälkeen sai jo etsiä syrjäkujan pesulan ja takin. Tietenkin
kiersimme noin kilometrin etsiessämme oikeaa kujaa väärästä suunnasta.
Rasvatahra ei tietenkään takista vesipesulla lähtenyt eikä takki kestä
kemiallista pesua, joten hailakan kastikerannun kanssa on nyt
elettävä.
Lohduttavan suklaan oston jälkeen suuntasimme Eminönüsta Aasian
puolelle Istanbulia tapaamaan loppumatkan emäntäämme Ilkiziä.
Lyhyen bussimatkan jälkeen meidät saateltiin varakkaan oloisen alueen
kolmioon josta ei Ikean keskeltä löydy pölyhiukkastakaan. Lyhyen
seurustelun jälkeen kaaduimme nukkumaan onnellisina suihkusta ja
majoituksesta.
Päivän fakta: Ette kertakaikkiaan halua tietää mitä puhelumeni
autocorrect haluaisi näihin viesteihin kirjoittaa. Olen pohtinut
millaista dadaa seuraisi jos antaisin korjausten olla paikoillaan!
Ainuin ja Turkista: Internetkahvilat ja call shopit sekä puhelimen
latausautomaatit ovat yleinen näky. Nettikone maksaa hävyttömän vähän,
vartissa ei mennyt liiran yli.
Thursday, January 3, 2013
1.1.2013 Paljasjaloin
Voi miten uni voi tehdä hyvää! Nukuinme varmaan kymmenen tuntia ja
heräsimme ennen kahdeksaa. Mieli oli reipas eikä edes (uni)krapulaa
kuten uuden vuoden ensimmäisenä päivänä yleensä. Aamiainen alle,
pakkaus, laukku hotellin "turvasäilöön" eli aulaan ja ostamaan eväitä.
Saimme eväsleivät söpöstä perheravintolasta.
Lähdimme kohti ylämäkeä, maksamme itsemme alueelle ja ei kun kengät
pois osoitetulla alueella. Kalkki ja suolanaa johon vesialtaat
muodostuvat ovat kulttuurisuojelualuetta ja ovat jo kärsineet
turistimassoista. Talvesta huolimatta vesi tai maa ei ollut tuskaisen
kylmää ja varpaita pystyi lämmittelemään ajoittaisissä lämpimissä
vesivirroissa. Pilvisestä ennustuksesta huolimatta aurinko hohkasi
valkoisista jyrkänteistä ja vesialtaista heijastui kirkas taivas.
Mäki oli paljon kevyempi kuin mitä odotimme. Missä on helvetinjärven
kärsimys ja puhdistus? Ylätasanteella sen sijaan lepäsimme ja lähdin
kiertelemään kamerani kanssa hyläten seurani koiranpentujen huomaan.
Tyypilliseen tapaani hukkasin itseni tunniksi kikkailemaan kameran
kanssa. Kun lopulta revin itseni takaisin oli vastaanotto
ymmärrettävän pettynyt mutta jatkoimme siitä huolimatta matkaa kohti
Nekropolista.
Matkalla oli roomalaisia ja bysanttilaisia raunioita. Voi historiaa,
voi maailman reunalla olevaa puutarhaa! Puun varjossa söimme lounaamme
ja jatkoimme kohti kuolleiden kaupunkia.
Ränsistyneiden ja avautuvan hautojen keskellä mieli vaeltaa. Mitä
tulevaisuuden arkeologit ajattelevat meistä? Mitä meistä jää jäljelle
kulttuureina ja yksilöinä kun aika syö kaiken mitä tänään mitään
merkitsee?
Vastauksia vailla käännyimme takaisin päin, bysanttilaisten raunioiden
kautta hieropolikselle.
Valtava teatteri oli upea. Mittakaava oli todella näkemisen arvoinen,
istuimme ylimmällä lehterilla ihaillen lavan näkyvyyttä. Kuvittelin
miltä paikka on näyttänyt täynnä elämää ja ihmisiä.
Tästä kokemuksesta (koko jyrkkä nousu oli kerätty tähän yhteen
kohtaan) etsiydyimme kohti kuuluisaa lämminvesiallasta jolla olisi
parantavia voimia!
Lokerot ja pukeutumistilat olivat kylmiä mutta vesi senkin edestä
lämmintä! 36 asteinen vasi hiveli, melkein kuin kesä! Allas oli
kahviotilojen vieressä mutta silti siellä sai olla kuin omassa
maailmassaan. Suurin osa vedestä oli tosi matalaa, vain yhdellä
reunalla oli uintisyvää. Tämä syvä alue johti kävelysillan alta
soppeen jonka reunamilla pystyi seisomaan ja tuijottamaan jalkojaan
jyrkänteen reunalla! Matalalla alueilla oli paljon istumapenkkejä,
joitain portaita ja paljon kaatuneita ja katkenneita pylväitä.
Olivatko alun perinkin maanjäristyksen veteen kellistämiä vai uudempaa
sisustusta, on mahdoton tietää.
Vesi vei meistä voimat ja ryppyisinä kahvin ohessa ruokimme koiria.
Alueella on paljon koiria ja kissoja, ensimmäiset ystävällisiä,
jälkimmäiset eivät. Pojuksi nimetty sekavärinen koira leipälahjuksilla
saattoikin meidät komean auringonlaskun valossa takaisin vesialtaiden
suuntaan.
Matkalla alaspäin pimeni nopeasti mutta alue oli niin hyvin valaistu
ettei kompastumisen uhkaa ollut. Jos voimia olisi riittänyt, niin
yökuvaaminen olisi ollut taiteilijan unelma!
Nälkä johti meidät samaan perheravintolaan mistä saimme eväämme.
Perheravintolan ollessa kyseessä, saimme seurata myös perheriitaa. Kun
olimme jo lähdössä saimme vielä tarjotun teen (koska hullu nainen sai
kohtauksen keittiössä) ja vielä viimeiseksi ilmeisesti porkkanoista
valmistettua jälkiruokaa. Viimeinen oli aika
kohteliaisuussuorittamista mutta niin se vain meni sankarillisesti
alas!
Kävelimme pikkukatuja odottaessamme bussia. Dolmus Denizliin oli nopea
ja bussi tarjosi lähes katkeamattomat unet!
Vuoden ensimmäinen päivä ei olisi voinut olla täydellisempi!
Hymyilimme kuin heikkoåäiset koko illan.
Lopuksi jälleen faktoja: eläinlääkärit rokottavat katukoiria yleisen
turvallisuuden ja terveyden vuoksi, ilmeisesti myös kissoja. Rokotetun
koiran tunnistaa isosta merkistä korvassa.
Toinen kaupan päälle: Pamukkalen kylässä asuu noin 1500 ihmistä.
heräsimme ennen kahdeksaa. Mieli oli reipas eikä edes (uni)krapulaa
kuten uuden vuoden ensimmäisenä päivänä yleensä. Aamiainen alle,
pakkaus, laukku hotellin "turvasäilöön" eli aulaan ja ostamaan eväitä.
Saimme eväsleivät söpöstä perheravintolasta.
Lähdimme kohti ylämäkeä, maksamme itsemme alueelle ja ei kun kengät
pois osoitetulla alueella. Kalkki ja suolanaa johon vesialtaat
muodostuvat ovat kulttuurisuojelualuetta ja ovat jo kärsineet
turistimassoista. Talvesta huolimatta vesi tai maa ei ollut tuskaisen
kylmää ja varpaita pystyi lämmittelemään ajoittaisissä lämpimissä
vesivirroissa. Pilvisestä ennustuksesta huolimatta aurinko hohkasi
valkoisista jyrkänteistä ja vesialtaista heijastui kirkas taivas.
Mäki oli paljon kevyempi kuin mitä odotimme. Missä on helvetinjärven
kärsimys ja puhdistus? Ylätasanteella sen sijaan lepäsimme ja lähdin
kiertelemään kamerani kanssa hyläten seurani koiranpentujen huomaan.
Tyypilliseen tapaani hukkasin itseni tunniksi kikkailemaan kameran
kanssa. Kun lopulta revin itseni takaisin oli vastaanotto
ymmärrettävän pettynyt mutta jatkoimme siitä huolimatta matkaa kohti
Nekropolista.
Matkalla oli roomalaisia ja bysanttilaisia raunioita. Voi historiaa,
voi maailman reunalla olevaa puutarhaa! Puun varjossa söimme lounaamme
ja jatkoimme kohti kuolleiden kaupunkia.
Ränsistyneiden ja avautuvan hautojen keskellä mieli vaeltaa. Mitä
tulevaisuuden arkeologit ajattelevat meistä? Mitä meistä jää jäljelle
kulttuureina ja yksilöinä kun aika syö kaiken mitä tänään mitään
merkitsee?
Vastauksia vailla käännyimme takaisin päin, bysanttilaisten raunioiden
kautta hieropolikselle.
Valtava teatteri oli upea. Mittakaava oli todella näkemisen arvoinen,
istuimme ylimmällä lehterilla ihaillen lavan näkyvyyttä. Kuvittelin
miltä paikka on näyttänyt täynnä elämää ja ihmisiä.
Tästä kokemuksesta (koko jyrkkä nousu oli kerätty tähän yhteen
kohtaan) etsiydyimme kohti kuuluisaa lämminvesiallasta jolla olisi
parantavia voimia!
Lokerot ja pukeutumistilat olivat kylmiä mutta vesi senkin edestä
lämmintä! 36 asteinen vasi hiveli, melkein kuin kesä! Allas oli
kahviotilojen vieressä mutta silti siellä sai olla kuin omassa
maailmassaan. Suurin osa vedestä oli tosi matalaa, vain yhdellä
reunalla oli uintisyvää. Tämä syvä alue johti kävelysillan alta
soppeen jonka reunamilla pystyi seisomaan ja tuijottamaan jalkojaan
jyrkänteen reunalla! Matalalla alueilla oli paljon istumapenkkejä,
joitain portaita ja paljon kaatuneita ja katkenneita pylväitä.
Olivatko alun perinkin maanjäristyksen veteen kellistämiä vai uudempaa
sisustusta, on mahdoton tietää.
Vesi vei meistä voimat ja ryppyisinä kahvin ohessa ruokimme koiria.
Alueella on paljon koiria ja kissoja, ensimmäiset ystävällisiä,
jälkimmäiset eivät. Pojuksi nimetty sekavärinen koira leipälahjuksilla
saattoikin meidät komean auringonlaskun valossa takaisin vesialtaiden
suuntaan.
Matkalla alaspäin pimeni nopeasti mutta alue oli niin hyvin valaistu
ettei kompastumisen uhkaa ollut. Jos voimia olisi riittänyt, niin
yökuvaaminen olisi ollut taiteilijan unelma!
Nälkä johti meidät samaan perheravintolaan mistä saimme eväämme.
Perheravintolan ollessa kyseessä, saimme seurata myös perheriitaa. Kun
olimme jo lähdössä saimme vielä tarjotun teen (koska hullu nainen sai
kohtauksen keittiössä) ja vielä viimeiseksi ilmeisesti porkkanoista
valmistettua jälkiruokaa. Viimeinen oli aika
kohteliaisuussuorittamista mutta niin se vain meni sankarillisesti
alas!
Kävelimme pikkukatuja odottaessamme bussia. Dolmus Denizliin oli nopea
ja bussi tarjosi lähes katkeamattomat unet!
Vuoden ensimmäinen päivä ei olisi voinut olla täydellisempi!
Hymyilimme kuin heikkoåäiset koko illan.
Lopuksi jälleen faktoja: eläinlääkärit rokottavat katukoiria yleisen
turvallisuuden ja terveyden vuoksi, ilmeisesti myös kissoja. Rokotetun
koiran tunnistaa isosta merkistä korvassa.
Toinen kaupan päälle: Pamukkalen kylässä asuu noin 1500 ihmistä.
Wednesday, January 2, 2013
30.12 Odottelun odottelua osa 2
Selvisimme siis bussiaseman sotkuista. Päätimme tässä välissä syödä
jotain pientä ja istuimme läheisen grillin terassille. Meitä palveli
ehkä 12 vuotias hyvin innostunut poika ja saimme lopulta eteemme
toastit ja teetä. Toast sisälsi makkaraa mutta sen kanssa piti taas
elää. Lojuimme siinä kuitenkin rauhassa kunnes päätimme lähteä
tutkimaan näkemiämme raunioita ratikan reitin varrelta.
Lyhyt hyppy julkisilla taaksepäin Topkapin pysäkille ja siitä
kävelimme pitkin raunioiden reunaa aina panorama muzesille. Muurien
reunoilla asusti selkeästi kodittomia ja osa linnoituskoloista oli
asuttuja ja roskaisia.
Huoltoaseman kyljessä oli nätti kirkonkello jota käännyimme tutkimaan.
Sisäpihalta ystävälliset miehet osoittivat meidät peremmälle ja
astuimme kirkkosalin eteiseen tilaan. Jäimme typertyneinä seuraamaan
kun nuoret opettelivat laulamaan papin(?) avustuksella kun vanhemmat
istuivat kärsivällisesti penkeillä. Olimme tupanneet johonkin versioon
kristillisestä pyhäkoulusta. Jätimme tämän kokemuksen kun esiteinit
oppivat jo kertosäkeen.
Jatkoimme haahuilua hautausmaalla, suihkulähteillä, motarin
liikenteessä ja päädyimme ruoka-aikaan seurakuntakeskuksen takaiselle
pikkukylämäiselle kujalle. Matalien ränsistyneiden talojen ja
hautausmaan välisen tien lopusta löytyi turkkilainen lounasravintola.
Ainoa ruoka tarjolla oli lammaslihapullia, salaattia ja juomaksi
jugurtti-vissy sekoitusta eli piimää! Sitä sainkin litki kaksi kulhoa
koska matkaseurani sanoi piimälle tiukan ein. Ystävällinen palvelu ja
erikoinen kokemus vaikka tästä johtuen pari tuntia vatsani kiukutteli
rasvaisesta lihasta.
Otimme lopulta julkisen aina Sultanahmetille jossa lopulta parin oluen
parissa istuimme jutellen vaihteeksi tarjoilijan kanssa.
Lopulta palasimme otogarille odottamaan bussia saman grillin
sisätilaan mehun ja kokiksen ääressä.
Odotin tuskaista ja kylmää bussimatkaa mutta sen sijaan kymmenen
tunnin matka oli enemmän kuin hikinen kokemus: bussin penkinlämmitys
nimittäin oli rikki ja voinsitä kuumuutta kun kaksikerroksisen bussin
lämppärit on täysillä. Unta sain pätkittäin.
Bussissa ei ollut vessaa mutta pysähdyimme joitakin kertoja
huoltoasemille vessa ja tupakkataukoa varten. Englanniksi kysymällä ja
turkiksi vastaamalla sain tietää taukojen pituuden.
Loppukevennysfakta: turkiksi dubattu tv on mielenkiintoisempaa jos et
näe ruutua ja toinen selostaa mitä tapahtuu!
jotain pientä ja istuimme läheisen grillin terassille. Meitä palveli
ehkä 12 vuotias hyvin innostunut poika ja saimme lopulta eteemme
toastit ja teetä. Toast sisälsi makkaraa mutta sen kanssa piti taas
elää. Lojuimme siinä kuitenkin rauhassa kunnes päätimme lähteä
tutkimaan näkemiämme raunioita ratikan reitin varrelta.
Lyhyt hyppy julkisilla taaksepäin Topkapin pysäkille ja siitä
kävelimme pitkin raunioiden reunaa aina panorama muzesille. Muurien
reunoilla asusti selkeästi kodittomia ja osa linnoituskoloista oli
asuttuja ja roskaisia.
Huoltoaseman kyljessä oli nätti kirkonkello jota käännyimme tutkimaan.
Sisäpihalta ystävälliset miehet osoittivat meidät peremmälle ja
astuimme kirkkosalin eteiseen tilaan. Jäimme typertyneinä seuraamaan
kun nuoret opettelivat laulamaan papin(?) avustuksella kun vanhemmat
istuivat kärsivällisesti penkeillä. Olimme tupanneet johonkin versioon
kristillisestä pyhäkoulusta. Jätimme tämän kokemuksen kun esiteinit
oppivat jo kertosäkeen.
Jatkoimme haahuilua hautausmaalla, suihkulähteillä, motarin
liikenteessä ja päädyimme ruoka-aikaan seurakuntakeskuksen takaiselle
pikkukylämäiselle kujalle. Matalien ränsistyneiden talojen ja
hautausmaan välisen tien lopusta löytyi turkkilainen lounasravintola.
Ainoa ruoka tarjolla oli lammaslihapullia, salaattia ja juomaksi
jugurtti-vissy sekoitusta eli piimää! Sitä sainkin litki kaksi kulhoa
koska matkaseurani sanoi piimälle tiukan ein. Ystävällinen palvelu ja
erikoinen kokemus vaikka tästä johtuen pari tuntia vatsani kiukutteli
rasvaisesta lihasta.
Otimme lopulta julkisen aina Sultanahmetille jossa lopulta parin oluen
parissa istuimme jutellen vaihteeksi tarjoilijan kanssa.
Lopulta palasimme otogarille odottamaan bussia saman grillin
sisätilaan mehun ja kokiksen ääressä.
Odotin tuskaista ja kylmää bussimatkaa mutta sen sijaan kymmenen
tunnin matka oli enemmän kuin hikinen kokemus: bussin penkinlämmitys
nimittäin oli rikki ja voinsitä kuumuutta kun kaksikerroksisen bussin
lämppärit on täysillä. Unta sain pätkittäin.
Bussissa ei ollut vessaa mutta pysähdyimme joitakin kertoja
huoltoasemille vessa ja tupakkataukoa varten. Englanniksi kysymällä ja
turkiksi vastaamalla sain tietää taukojen pituuden.
Loppukevennysfakta: turkiksi dubattu tv on mielenkiintoisempaa jos et
näe ruutua ja toinen selostaa mitä tapahtuu!
Tuesday, January 1, 2013
30.12 Istanbul ei nuku koskaan
Heräsimme aikaisin ennakoiden poistumista sekä peseytymistä ja
pakkailua. Aamiainen oli vaisumpi kuin aiemmin, ehkä pitkää
matkustusyötä ennakoiden. (kaikenlisäksi unohdin ilmeisesti
äärimmäisen olennaisen kosteusvoiteeni hostelliin...)
Suuntasimme viehättävän tyhjillä julkisilla kohti syrjäisempää
linja-autoasemaa, otogar:ia. Paikanpäällä huomasimme että bussilipun
ostaminen voi olla hieman haasteellista, metrolta asemankaltaisesta
tilasta kun mitään lipputoimistoa et löytynyt. Lopulta saimme ohjeet
bussiyhtiöön kirjoittamalla kysymyksemme vihkoon. Toimistoa
etsiessämme taas olivat kaikki enemmän kuin ystävällisiä!
Raahattuamme laukkua portaissa nappasi pappa laukun ja kiisi portaita
20kg kädessään kuin sprintteri! Bussiyhtiössä taas palvelu oli kuin
mitäkin, liput kädessä kyselimme säilytyslokeroita niin eikös
laukkumme kannettu autoon ja meidät ajettu kompleksin toiselle
puolelle oikealle laiturille! Täältä toimistosta taas mies oli että
tänne vaan. Laukku toimistoon, menkää Hagia Sofiaan tai
Sultanahmetille! Bussi lähtee klo 22, joten palatkaa silloin.
Voisin sanoa että mitä vähemmän yhteistä kieltä on, sitä enemmän
turisteista huolehditaan hyvin pitkälle.
Kirjoitan tätä yöbussissa matkalla takaisin Istanbuliin, taitaa väsy
iskeä sen verran että jatkan myöhemmin! En saa tätä lähetettyä
kuitenkaan ennen kuin pääsen wlanin ääreen, joten voipi olla että
saatte kerralla nipun päivityksiä!
Sivuhuomioita: tinkimiskulttuuri on mulle vaikeaa! Liikaa bluffaamista
sisältävä lähes ritualisoitu operaatio, brr.
pakkailua. Aamiainen oli vaisumpi kuin aiemmin, ehkä pitkää
matkustusyötä ennakoiden. (kaikenlisäksi unohdin ilmeisesti
äärimmäisen olennaisen kosteusvoiteeni hostelliin...)
Suuntasimme viehättävän tyhjillä julkisilla kohti syrjäisempää
linja-autoasemaa, otogar:ia. Paikanpäällä huomasimme että bussilipun
ostaminen voi olla hieman haasteellista, metrolta asemankaltaisesta
tilasta kun mitään lipputoimistoa et löytynyt. Lopulta saimme ohjeet
bussiyhtiöön kirjoittamalla kysymyksemme vihkoon. Toimistoa
etsiessämme taas olivat kaikki enemmän kuin ystävällisiä!
Raahattuamme laukkua portaissa nappasi pappa laukun ja kiisi portaita
20kg kädessään kuin sprintteri! Bussiyhtiössä taas palvelu oli kuin
mitäkin, liput kädessä kyselimme säilytyslokeroita niin eikös
laukkumme kannettu autoon ja meidät ajettu kompleksin toiselle
puolelle oikealle laiturille! Täältä toimistosta taas mies oli että
tänne vaan. Laukku toimistoon, menkää Hagia Sofiaan tai
Sultanahmetille! Bussi lähtee klo 22, joten palatkaa silloin.
Voisin sanoa että mitä vähemmän yhteistä kieltä on, sitä enemmän
turisteista huolehditaan hyvin pitkälle.
Kirjoitan tätä yöbussissa matkalla takaisin Istanbuliin, taitaa väsy
iskeä sen verran että jatkan myöhemmin! En saa tätä lähetettyä
kuitenkaan ennen kuin pääsen wlanin ääreen, joten voipi olla että
saatte kerralla nipun päivityksiä!
Sivuhuomioita: tinkimiskulttuuri on mulle vaikeaa! Liikaa bluffaamista
sisältävä lähes ritualisoitu operaatio, brr.
29.12 Osa 2 - Orient Express
No niin. Pari päivää on vierähtänyt siitä kun kirjoitin
edesottamuksistamme Turkissa. Yöbussi tarjosi internetin josta pääsin
tarkistamaan edellisen kirjoitukseni ja pystyn siis jatkamaan.
Monet paikat mainostavat pyöriviä dervissejä mutta showt maksavat n.
40TL ja laadusta ei ole tietoa. Toivonkin näkeväni aiemmin
mainitsemani loosin järjestämän sema-seremonian ensi lauantaina. Se
maksaa jopa enemmän, 50TL (n. 20€) mutta luottaisin sen laatuun
enemmän.
Mevleviloosin jälkeen suuntasimme pitkin Itsenäisyyskatua lounaalle ja
seuraavaa muzesia kohti. Ostoskadun lounasravintola vaikutti
houkuttelevalta, valitse ruoka, lisuke ja salaatti sekä juoma, maksa
ja syö. Ikäväkseni kielimuuri ja tarjonta johti siihen että päädyin
syömään kuivaa kanaa (uunikäristetyllä perunamuusilla!) ja noin kilon
pinaattia. Noh, tytön täytyy syödä ennen kuin muuttuu hirviöksi joten
pistelin menemään.
Itsenäisyyskatu on pitkä melkein kävelykatu, kuten nämä täällä
näyttävät olevan, jonka varrella on paljon trendiliikkeitä. Sivukadun
baareista tuli bongattua jopa sateenkaarilippu mutta emme lähteneet
tutkimaan sitä tarkemmin.
Lopulta tutkimme katua jolta pitäisi löytyä Pera Palace Hotel joka
rakennettiin aikoinaan Orient Expressin matkustajien tarpeisiin.
Agatha Cristie majoittui hotellissa kirjoittaessaan idän pikajunan
arvoitusta. Itse suuri Turkin perustaja Atatürk majaili siellä ja
hänen sviittiibsä onkin perustettu Atatürk museo. Tietenkin museo oli
kiinni käydessämme (auki kaksi erillistä tuntia päivässä), mutta
näimme pramean suureellisen hotellin tiloja sekä historiasta kertovia
esineitä.
Tämän jälkeen haahuilimme kirjakaupassa joka ei tarjonnut minulle
Rumin runoja vaan turkkilaisen romskun suufilaisusta mysteereistä.
Takaisin Sultanahtille suunnatessa jäimme tosiaan pysäkkiä aiemmin
pois vältääksemme "ystävällisen" turkkilaisen levottomia käsiä. Matka
ei ole mitenkään pitkä ja kadut tarjoavat paljon nähtävää.
Lepäilimme tovin hostellilla kunnes valtaisa hummuksen himo vaati
etsimään ravintolaa. Eihän se siihen tietenkään jäänyt, ei onnistu
ravintolasta lähteminen vain yhden teen jälkeen, sitä tarjotaan
helposti lisää koska olet jutellut tarjoilijan kanssa mukavia! Saimme
myös yllärijälkkärin - lautasellisen ihania tuoreita hedelmiä vaikka
molemmat muistutinme palloa "alkupala" hummuksen ja jugurttikastikkeen
jälkeen. Kaiken lisäksi saimme hyviä vinkkejä edullisista hamameista
eli turkkilaisista kylpylöistä.
Tulipa sitä pysähdyttyä vielä yksille Efes'eille (paikallinen olut)
jossa onnellisina istuimme odottaen seuraavaa päivää!
Viimeinen yö hostellissamme oli edessä. Jotenkin olin vasta ehtinyt
tottua vilkkaaseen yhteismajoitukseen ja yläpetipesääni. Siitä
huolimatta uudet seikkailut odottivat.
Loppukevennykseksi fakta Turkista: Kaikissa turkkilaisissa vessoissa
ei ole pönttöä vaan posliininen lattia-ööh-kaivo. Jos pönttö onkin, ei
vessapaperia huuhdella sinne, vaan sijoitetaan viereiseen roskikseen.
edesottamuksistamme Turkissa. Yöbussi tarjosi internetin josta pääsin
tarkistamaan edellisen kirjoitukseni ja pystyn siis jatkamaan.
Monet paikat mainostavat pyöriviä dervissejä mutta showt maksavat n.
40TL ja laadusta ei ole tietoa. Toivonkin näkeväni aiemmin
mainitsemani loosin järjestämän sema-seremonian ensi lauantaina. Se
maksaa jopa enemmän, 50TL (n. 20€) mutta luottaisin sen laatuun
enemmän.
Mevleviloosin jälkeen suuntasimme pitkin Itsenäisyyskatua lounaalle ja
seuraavaa muzesia kohti. Ostoskadun lounasravintola vaikutti
houkuttelevalta, valitse ruoka, lisuke ja salaatti sekä juoma, maksa
ja syö. Ikäväkseni kielimuuri ja tarjonta johti siihen että päädyin
syömään kuivaa kanaa (uunikäristetyllä perunamuusilla!) ja noin kilon
pinaattia. Noh, tytön täytyy syödä ennen kuin muuttuu hirviöksi joten
pistelin menemään.
Itsenäisyyskatu on pitkä melkein kävelykatu, kuten nämä täällä
näyttävät olevan, jonka varrella on paljon trendiliikkeitä. Sivukadun
baareista tuli bongattua jopa sateenkaarilippu mutta emme lähteneet
tutkimaan sitä tarkemmin.
Lopulta tutkimme katua jolta pitäisi löytyä Pera Palace Hotel joka
rakennettiin aikoinaan Orient Expressin matkustajien tarpeisiin.
Agatha Cristie majoittui hotellissa kirjoittaessaan idän pikajunan
arvoitusta. Itse suuri Turkin perustaja Atatürk majaili siellä ja
hänen sviittiibsä onkin perustettu Atatürk museo. Tietenkin museo oli
kiinni käydessämme (auki kaksi erillistä tuntia päivässä), mutta
näimme pramean suureellisen hotellin tiloja sekä historiasta kertovia
esineitä.
Tämän jälkeen haahuilimme kirjakaupassa joka ei tarjonnut minulle
Rumin runoja vaan turkkilaisen romskun suufilaisusta mysteereistä.
Takaisin Sultanahtille suunnatessa jäimme tosiaan pysäkkiä aiemmin
pois vältääksemme "ystävällisen" turkkilaisen levottomia käsiä. Matka
ei ole mitenkään pitkä ja kadut tarjoavat paljon nähtävää.
Lepäilimme tovin hostellilla kunnes valtaisa hummuksen himo vaati
etsimään ravintolaa. Eihän se siihen tietenkään jäänyt, ei onnistu
ravintolasta lähteminen vain yhden teen jälkeen, sitä tarjotaan
helposti lisää koska olet jutellut tarjoilijan kanssa mukavia! Saimme
myös yllärijälkkärin - lautasellisen ihania tuoreita hedelmiä vaikka
molemmat muistutinme palloa "alkupala" hummuksen ja jugurttikastikkeen
jälkeen. Kaiken lisäksi saimme hyviä vinkkejä edullisista hamameista
eli turkkilaisista kylpylöistä.
Tulipa sitä pysähdyttyä vielä yksille Efes'eille (paikallinen olut)
jossa onnellisina istuimme odottaen seuraavaa päivää!
Viimeinen yö hostellissamme oli edessä. Jotenkin olin vasta ehtinyt
tottua vilkkaaseen yhteismajoitukseen ja yläpetipesääni. Siitä
huolimatta uudet seikkailut odottivat.
Loppukevennykseksi fakta Turkista: Kaikissa turkkilaisissa vessoissa
ei ole pönttöä vaan posliininen lattia-ööh-kaivo. Jos pönttö onkin, ei
vessapaperia huuhdella sinne, vaan sijoitetaan viereiseen roskikseen.
Subscribe to:
Posts (Atom)